Minusta meihin, optimismista toivoon

Hyvä elämä – ja hyvä työelämä – nähdään helposti yksilön menestyksenä, joka toteutuu kilpailun ja nollasummapelin tuloksena. Antiikin Kreikan hyvän elämän käsityksessä ei sitä vastoin minua ja meitä voinut erottaa. 

Yhteisön ja yksilön jännitettä voidaan tarkastella ulkoisen ja sisäisen hyvän näkökulmista. Ulkoisesti hyvät asiat, kuten yksilön tai yksittäisen organisaation menestys, ovat aina jonkun omaisuutta ja niistä kilpaillaan. Sisäisesti hyvät asiat, kuten ammatillisuus, lisäävät paitsi yksilön myös koko yhteisön hyvää. Näitä vastakkaisia hyviä ei organisaatioissa aina osata tai muisteta erottaa.

Hyvää työelämää on vaikea määritellä, mutta ainakin sellaisen tulisi synnyttää nykyistä vähemmän pelkoa ja enemmän toivoa. Dialogisuuden ja kunnioituksen lisääminen on työelämän parantamisen tapa, joka ei maksa mitään. Hyvän työelämän aineksia voidaan rakentaa joka päivä kanssakäymisen sävyillä nopeissa ja ohimenevissä vuorovaikutustilanteissa. Mikä tahansa kohtaaminen voi sisältää joko kutsun dialogiin tai sen vastakohdan. 

Voittaja vie kaiken, vai viekö?

Korostunut yksilöllisyys ja uskomus nollasummapelistä vie kalatkin vedestä. Amerikkalaisprofessori Kenneth Gergenin mukaan länsimainen korostunut yksilökäsitys johtaa vieraantumiseen, yksinäisyyteen, konflikteihin, itsensä epäilyyn, itsekkyyteen ja manipulatiivisiin suhteisiin. Ylikorostuneen yksilöllisyyden vastavoima ei ole muiden käsityksiin mukautuminen, vaan tietoisuus suhteissa olemisesta (relational being). Suhteissa olo ei tarkoita yksilöiden yhdessä oloa, vaan minuus on suhteissa olemisen tuote. Luomme merkityksiä, vaikutamme ja vaikutumme suhteiden verkostossa. 

Niinkin yllättävät lähteet kuin tv:n luontodokumentit heijastavat erilaisia ihmis- ja yhteiskuntakäsityksiä. 1970-luvun dokumenteissa näkyi turvallinen eläinten hyvinvointivaltio. Myöhemmin on kuvattu enimmäkseen ”hyperkapitalistista” luontoa, armotonta olemassaolon taistelua periaatteenaan voittaja saa kaiken. Näitä kumpaakin vivahteikkaampi kuva voisi olla systeeminen luontokuva, joka kuvaa ekosysteemien ja lajien kompleksista keskinäistä riippuvuutta. Esimerkiksi puiden juuret ja sienten rihmastot kommunikoivat jatkuvasti keskenään ja vaihtavat elämälle välttämättömiä ainesosia. Luonnon köyhtymistä ei estä niinkään yksittäisten lajien kuin lajien välisten suhteiden suojelu.

Toimintaa toiveikkuudesta riippumatta

Tietoisuus kytkeytyneisyydestä muihin ihmisiin ja muihin lajeihin tekee elämästä elämisen arvoista. Yhteinen toiminta luo toivoa, kun taas irrallaan olo luo välinpitämättömyyttä. Professori Arto O. Salosen mukaan yksilöllisenä ja itseriittoisena pisteenä emme ole kytköksissä mihinkään, eivätkä tekomme tai tekemättä jättämisemme liioin tunnu liittyvän mihinkään. Kytköksissä toisiimme ja luontoon, verkoston osana huomaamme, miten moninaisesti valintamme vaikuttavat muihin ja ympäristöön. Vastuuta voi kantaa vain siitä, minkä osana itse on ja kokee olevansa. 

Kun elämällä on merkitystä, toivoa on helpompi pitää yllä ja elämää haluaa myös suojella. Vastuuta ei voi ulkoistaa. Runoilija ja aktivisti June Jordanin sanoin ”me olemme ne, joita olemme odottaneet”.

Kun tšekkiläinen kirjailija ja toisinajattelija Václav Havel virui vankityrmässä, häntä olisi pidetty optimistina, jos hän olisi ennustanut itselleen tulevaisuuden maansa presidenttinä. Toivoa tämä ei Havelin mielestä kuitenkaan olisi ollut. Toivo – radikaali toivo – ei optimismin tavoin ole uskoa siihen, että onnistun jossain ja jokin asia menee hyvin, vaan se, että voin olla mukana toteuttamassa jotain tärkeää asiaa, lopputuloksesta ja omasta toiveikkuudestanikin riippumatta. Toiminnan ja valintojen mahdollisuuksia on enemmän kuin miltä ensin näyttää, niin henkilökohtaisessa kuin työelämässä. Toivon suunta on paitsi menneestä tulevaan, myös minusta meihin, omasta menestyksestä yhteiseen hyvään.

Kirjoittaja:
Jussi Onnismaa
Dosentti, tietokirjailija

Jussi Onnismaa